30 May 2007

Kotiin pitkat kalsarit jaa seka tyly talvisaa

Reissattu on. Nahty niin paljon uskomattomuuksia, etta lopussa mikaan ei enaa tuntunut miltaan, bussissa istuttu lukematon maara tunteja, matkapahoinvointilaakkeita napsittu, kuin karkkia seka tavattu aivan jarisyttavan ihania ihmisia. Kellonajoista, paivista, kuukausista tai vuodenajoista, ei mitaan hajua. Jos paani ei olisi tiukasti kiinni kaulani jatkeena, olisin luultavasi unohtanut senkin jonnekin Maya-intiaanien pyramidin viimeiselle portaalle. Huoletonta. Rinkkani paalla keikkuen mukana on ilmeisesti matkustanut enkeli - hengissa selvittiin, mitaan ei ryostetty, ei pyssya ohimolla eika puukkoa kurkulla. Loppahousuissa kuljin lapi neljan valtion. Niissa hyva reissata. Suihkussa ei ole jaksanut kayda liian tiuhaan, meikkia ei naamassa sitten...en tieda ja olen tajunnut oikeassa elamassani pesseeni pyykkia aivan turhan usein. Aarettoman rentouttavaa olla huolehtimatta ulkonaosta - tai oikeastaan yhtaan mistaan vahemman tarkeasta, kuin ruoka, juoma, uni ja mielenrauha.

Liikkeelle lahdimme lauantaina 31.3 Nicaraguan tutusta etelan rantakohteesta San Juan Del Surista, jossa treffasimme Panamasta palanneet Satun ja Roosan. Talla kertaa San Juan ei nayttanyt parhaita puoliaan, koska oli Paasiaisviikko, jolloin kaikki paikalliset ihmiset suuntaavat rannoille.



Taman ihmismassan mukana liikkuvat paakaupungista asti myos maan pahimmat varkaat ja rikollisjoukot. Meidan hostellin edessa ryostettiin bussi, tai siis matkustajien kamat, keskella kirkasta paivaa. Ei hirmuisen turvallista tai miellyttavaa. Sunnuntaiksi pakenimme pitkin polyisen polyista tieta La Flor nimiselle rannalle, jonne kilpparit munivat talvella - on niiden koti ja suojelualuetta.


Taksin takapenkilla polylta suojautuen

Maanantaina jatkoimme Ometepelle, jonne matkalta Rivasista nappasimme mukaamme myos Paivikin tyttaren Elinan.


Rivasin mercado/bussiasema
Ometepella satoi paljon, teimme hulluuteen asti rankan, lapimaran ja mutaisen haikin Maderas-tulivuoren rinteelta laskeutuvalle vesiputoukselle ja nautimme rauhallisuudesta keskella ei mitaan.



Linja-autossa on tunnelmaa. 13 tuntia Tica-bussilla Managuasta Nicasta Hondurasiin ja Hondurasista El Salvadorin paakaupunkiin San Salvadoriin. Matkalla mielenkiintoisia rajanylityksia, huumetarkastuksia, flirttailevia passintarkastajia (eroa Houstonin lentokenttaan, jossa ei uskalla/saa edes hymyilla), vaihtuvia maisemia, monta elokuvaa ja pussillista suolapahkinoita, viiltavan kylma ilmastointi, vuoristossa kiemurtelevia teita ja korvat lukossa. Paikallisen meiningin mukaisesti meille ilmoitettiin bussissa, etta seuraavan aamun tosi pitkan perjantain jatkoyhteytemme on peruttu. Kaksi yota San Salvadorissa....hmmm. Kuin raamattua lukemamme Lonely Planet -matkaopas esiin ja pohdiskelemaan, mihin nukahtaisi seuraaviksi kahdeksi yoksi.

El Salvador 5.-7.4.: San Salvador - jannitysta elamaan!

Taynna uhoa, sanoimme ei kiitos kalliille Tica-terminaalin hotellille ja suuntasimme matkamme kohti oppaassa sanoin: "This place used to be a dump but has been nicely renovated, making it the best option downtown; 26 large rooms have tv and clean private bathrooms." mainostamaa Nuevo Panamericano - huippuhotellia. Mukaamme houkuttelimme bussissa tapaamamme ruotsalaiset Robinin ja Theresan ja israelilaisen Amitin. Nooh, valttamatta talla kertaa Lonely Planettiin ei olisi ollut luottamista. Sanat eivat riita kuvaamaan tata paikkaa ja naita kokemuksia. Kaikenlaista olen taman reissuni aikana nahnyt, enka todellakaan luxukseen tottunut, mutta tama kaupunki ja erityisesti tama hotelli vie ehdottomasti voiton kaikesta. Niin uskomatonta, etta en osannut muuta, kuin hysteerisena hihitella.
Hotellista loytyi kylla vapaita huoneita, mutta jouduimme kaikki vaihtamaan niita moneen kertaan, koska ovien lukot eivat toimineet tai niihin ei ollut avaimia. Taustalla pauhasi naapurin yokerhosta kuuluva musiikki ja kadun aanet. Hirmuisen saatamisen jalkeen petipaikat loytyivat. Asustimme neljastaan hintaan 3.75$/yo/larva huoneessa, johon kuskattiin kolmas sanky niin, etta pystyimme virittamaan meille siskonpedin.


Vessa ei toiminut, meille ei ollut lakanoita vessapaperista puhumattakaan, kattopaneelit repsottivat epailyttavasti, telkkarista nakyi yksi kanava - teksti-tv ja sanky haisi voimakkaasti virtsalle. Lahdin tsekkaamaan keittiota, jonka hotellin seta oli luvannut kayttoomme. Hih! Nurkassa likaisen pahvilaatikon riepaleen alla kaasupullo ja ruosteinen toho-ja-teline-viritelma. Ei kattiloita ei mitaan valineita ja kaasupullokin olisi oletettavasti ollut tyhja. Nalkaisiksi emme kuitenkaan jaaneet. Loysimme matkan paasta viela auki olevan supermarketin, josta ostamaamme saalista taydensimme viela katukeittio pupusan tuotteilla. Massut tulivat tayteen ja ilta vierahti mukavasti herkkuja napostellessa, yhdessa istuskellessa seka juttuja kertoessa ja kuunnellessa.

Seuraavana paivana suuntasimme rahat rintsikoissa, Roosan vanha filmikamera ja Lonely Planet kainalossa San Salvadorin vanhan kaupungin keskustan pitkanperjantain sykkeeseen. 4 chelitaa kiinnitti kiitettavasti huomiota - emme nahneet lisaksemme yhtaan turistia/valkoista ihmista koko paivan aikana. Kadut reunustettuja pienilla vieriviereen pystytetyilla kojuilla, joissa myydaan ihanmitavaan hedelmista kenkiin ja kannykoihin. Partiolaisia tekemassa varillisesta hiekasta suuria paasiaistaideteoksia kadulle. Katedraalin rappusella nainen pysaytti minut, katsoi silmiin ja sanoi: "Welcome to our country, thank you for coming!". Keskuspuiston reunalla liikennevaloista roikkui hirttokoydessa ihmisen kokoinen nukke (tai ainakin toivon sen olleen nukke). Ihmiset tuijottivat meita hapeilemattomasti. Mies siisti puku paalla ihmetteli, mita teemme San Salvadorissa. Sanoi ettei ole turvallista ja kaski olemaan varovainen.
Paatimme menna Lonely Planetin kartassa nakyvaan leffateatteriin. Lippuluukulla ensimmaiseksi huomion kiinnitti infotaulu, jossa kiellettiin viemasta aseita saleihin. Tyontekijasetaa hymyilytti. Selvitti meille, etta kyseisessa teatterissa naytetaan vain pornoa. Menossa oleva patka oli nimeltaan Pussys Bonitos 2. Ei siis paasty leffaan - kukaan meista ei ollut nahnyt Pussys Bonitos 1:sta ja jos jotain olen elamassa oppinu, niin sen, etta ikina ei kannata katsoa leffojen jatko-osia ennen, kuin on nahnyt ensimmaisen. Paatimme menna syomaan, mutta emme millaan meinanneet loytaa ravintolaa. Pizza Hut! Pelastus keskella pelottavuutta. Pujahdus sisaan toiseen maailmaan, ilmastointi, loistavaa palvelua, viereisissa poydissa ihmisia, jotaka ajaneet oven eteen limousineilla. Ainoana muistutuksena olinpaikasta naky ulos tummennetuista ikkunoista. Viihdykkeeksi ruokailuhetkeemme tarjottiin jannittava puukkotappelu, jota myos tarjoilijat naureskellen seurasivat lasien takaa.

Paivan kokemustemme ja nakemystemme jalkeen harkitsimme uusiksi seuraavan aamun kello viiden Tica-bussiterminaaliin kavelyn turvallisuutta. Vaihdoimme majapaikan kalliiseen Tica-hotelliin. Aulassa tapasimme Nica-naisen, joka ystavallisesti kertoi meille, kuinka turvattomassa paikassa olemme - kaupungin pahinta aluetta. He (huom. joukkoon sulautuvat) eivat ikina poistu hotellista edes valoisan aikaan muuta, kuin puolen korttelin paahan nopesti hakemaan syomista. Turvallista ei ole liikkua edes taksilla. Hyva aloitus seikkailulle! Eteenpain mennaan motolla: toivotaan parasta ja osataan olla pelkaamatta pahinta.

Guatemala:


  • Maya-intiaanien maa. Guatemalalaisista 65% Mayojen perillisia, joista yli puolet elaa kayhyysrajan alapuolella.
  • Asukkaita 12,8 miljoonaa, pinta-ala 1/3 Suomen pinta-alasta.
  • Rahayksikko Quetsal.
  • 35-vuotinen sisallissota loppunut 1996, mutta tamankin jalkeen rauhattomuudet hidastaneet maan kehitysta.
  • Maa jakautuu kolmeen ilmastollisesti ja maisemallisesti selvasti toisistaan eroavaan alueeseen: keskiosan poikki kulkee kaksi vuoristoa, joista Sierra Madreen kuuluu 33 tulivuorta, etelassa Tyynenmeren rannikkoalue ja harvaanasuttu Peténin alanko pohjoisessa. Ilmasto vaihtelee rannikon ja alankojen kuumankosteasta troopiikista vuoristoseutujen viileaan ja kuivaan saahan.
  • Tulivuori Tajumulco, 4220 m, on Vali-Amerikan korkein kohta
  • Espanjan lisaksi puhutaan Maya-kielia
  • Maya-kulttuuri kukoistaa edelleen: monet paikalliset pukautuvat perinteisiin vaatteisiin, jokaisella kylalla on omanlaisensa kangasprintti ja vaatteiden malli, vanhoja rituaaleja noudatetaan.
  • Chickenbussien, eli vanhojen keltaisten jenkkikoulubussien lisaksi liikenteessa myos shuttleja eli minubusseja ja 1.luokan busseja
  • Hintataso viela vahan alhaisempi, kuin Nicaraguassa
  • Paljon nahtavaa ja koettavaa

Guatemala City, Lago de Atitlan, San Pedro, Chichicastenango 7.-10.4.

Bussista ulos Guatemala Cityssa noustessa ja etenkin matkan jatkuessa yli kahden kilometrin korkeudessa vuorien huipuilla, aloin toivomaan, etta en olis jattanyt pitkia kalsareita kotiin. Niin kylma! Tai ainakin niin kylmalta tuntui ainaiseen ihanaiseen lampoon tottumisen jalkeen. Ja mukana perati yksi pitkahihainen paita. Mutta maisemat oli mahtavat: vihreaa, vuoria viretysten, peratysten ja limittain, puhdasta luontoa, kiemurtelevia teita seka artesaniaa myyvia putiikkeja tienvarret taynna. Korkeuksista laskeutuminen turkoosina kimmeltavan ja tulivuorien ymparoiman Lago de Atitlan -jarven rannalle. Aivan uskomaton kokemus. Henkeasalpaavan kaunista!

Venekyyti jarven toiselle puolelle San Pedro -nimiseen kylaan. Punaiset tuk-tukit pujottelevat pitkin kapeita, mukulakivilla paallystettyja katuja. Leppoisa paikka. Paikallinen nahtavyys:valkopartainen jenkki nimeltaan Dave. Tullut kylaan varmaan joskus 60-luvulla, tykastynyt ja jaanyt elamaan. Dave tulee, tarjottelee ja myy sinulle ihan mita vaan haluat onnensienista hassuun heinaan ja hepoon. Reppureissaajista ja pitemmaksi aikaa jaaneista lankkareista suurin osa on taalla enemman tai vahemman possyssa.



Meilla mahtava ja halpa penthouseasumus, josta nakoala jarvelle ja ymparoiville vuorille. Terassi, jolta katseltiin ukkosmyrskya vilttiin kaariytyneena ja seuraavana paivana lotkoteltiin aamuauringon pirteydesta nautiskellen. Mutta yksi ongelma. Kylan ainoasta pankkiautomaatista oli loppunut rahat ja meidan rintsikat ammottivat jo tyhjyyttaan. Pohdintaa, paan raapimista, kammotuskuvia, monia erinaisille ihmisille esitettyja kysymyksia ja hirmuista saatamista. Seuraavana paivana reissu pick-upin lavalla parin tunnin paahan Chichicastenangoon intiaanimarkkinoille. Sormet ristiin toivoen, etta sielta saisi nostettua rahaa - ja saihan sita. Quetsaleille oli kayttoa, kun Chichicastenangon korttelit olivat taynna kaikenlaista ihanaa ostettavaa ja katseltavaa. Perinteisesti pukeutuneet myyjat tervehtivat:"Hola Amiga!", eli hei ystava ja mie en osannut tinkia tarpeeksi. Jos mielikuva rinkan tilavuuden rajallisuudesta ja olkaimien painautumisesta 10 senttia luihin ja ytimiin ei olisi muistutellut, mukaan olisi lahtenyt vaikka rekallinen tavaraa.


Antigua 10.-11.4.
Antiguan kolonialistinen ja turistien suosima kaupunki meni ohi, en muista sielta kunnolla mitaan - kuin sumussa. Tarkoituksenamme oli jakaantua loppureissuksi. Jonna ja Satu suunnittelivat jatkavansa matkaa jo seuraavana paivana ja minun ja Roosan oli tarkoitus jaada nauttimaan Antiguasta hetkeksi pidemmaksi ja tehda seuraavana paivana retki aktiiviselle Pacayan-tulivuorelle. Kerkisimme heittaa rinkkamme dormimme kerrossankyjen paalle ja suunnata hospedajemme tietokoneelle lukemaan sahkoposteja, kun paukkui. Roosa sai huonoja uutisia Suomesta. Juoksimme ympariinsa soittaen puheluita, jarjestaen asioita ja hommaten kyyteja. Pidin Roosaa kadesta kiinni, ettei kavelisi autojen alle. Sattui sisuksiin kovaa. Yolla lahdimme viemaan Roosan Guatemala Cityyn lentokentalle, josta Jonnan ja Satun kanssa palasimme takaisin hospedajeemme nukkumaan viela muutamaksi tunniksi. Tytot suostuivat ottamaan minut mukaansa jatkamaan matkaa heidan kanssaan.

Istuessani aamupalalla huutelen viereiseen poytaan kokemuksiamme San Salvadorista, siten saaden sinne matkaamassa olevan jenkkityton peloteltua kovin. Omassa poydassani hopotellaan hassuja hyvin hassussa seurassa. Toisen puolen pyodasta kommentoidaan valiin aksentilla hoystetylla, mutta tutuksi tunnistettavalla suomen kielella. Hammastyn. Brasiliasta kotoisin oleva, Turussa opiskeleva Iksu ja hanen uusi vaimonsa Sanna ovat maailmanymparihaamatkalla. Sanna kirjoittaa blogia Hesarin sivuille. Taalta Guatemalan tarinoista erityisen kiinnostunut, aktiivinen ja tiedonhaluinen lukija voisi saada kuvan siita, millaista maassa oikeasti on reissata ja milta siella nayttaa: http://blogit.hs.fi/maailmanympari/ .


Suomitytot

Suuntana Semuc Champey, shuttlekyyti tilattuna ja maksettuna, mutta kyytia ei ikina kuulu. Odotellaan ja istuskellaan ja kysellaan ja saadaan epamaaraisia ja valheellisia vastauksia. Hospedajen tyontekija kertoo shuttlen kuskin kayneen etsimassa meita ja jatkaneen matkaa, kun meita ei nakynyt. Todellisuudessa tyontekijat unohtaneet ilmoittaa, etta kyytilaisia ois. Odotamme, etta shuttle palaisi hakemaan meita, kuten luvattu, mutta sita ei ikina kuulu. Paikalle saapuu pelastuksemme=maarampaamme hotellin omistaja, joka lupaa jarkata. Meidat lahetetaan taksilla Guatemala Cityyn Shellin pihaan odottamaan kyytiamme.
Tunnit kuluvat ja kolikot niita ahmivaan puhelimeen. Onneksi mulla repussa Hospedajemme esite ja siina puhelinnumero. Mihin ilman sita olisimme soitelleet tai matkaamme jatkaneet. Epatoivon vallatessa hetki hetkelta enemman tilaa ajatuksissa, kartaa huoltsikan pihaan minibussi ja nappaa meidat pahoitellen kyyteen. Oli odotellut vaaralla Shellilla ja kerinnyt ajaa jo kertaalleen takaisin Antiguaan, kun meita ei nakynyt. Huokaus ja matkaan. Pujotellen lapi uskomattomien vaihtuvien maisemien luukuttaen kovaa PMMP:ta.


Avaan ikkunan hengitän sisään maisemaa, niin täydellistä, että pelottaa. Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen. Mitä sitten teen, mitä sitten teen? Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin, että meillä kaikilla on kotikin. Toisilla on joku, joka siellä odottaa Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan. "Perillä" on tuolla edessämme jossain. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan .Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä. Ajetaan hiljempaa. Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.

Lanquin, Semuc Champey ja El Retiro Lodge 11.-16.4.
Pimean tullen paratiisiin. Aamulla avatessa silmat ja kompiessa ulos mokkisesta paljastuu koko totuus: "Myo ollan ihan mielettomassa paikassa!". El Retiro Lodge aika pitkalti korvessa, Guatemalan keskiosassa, kylassa nimeltaan Lanquin. Ymparilla paljon vihreaa, joki, jonka kohina kuuluu, pikkuisia mokkeja (meidan mokin nimi snake ja mie Sshhanni from ssshnake aina lisaa rommia tilatessani), jokainen paiva yhteinen perheillallinen pitkien poytien ymparilla, loistavia tyyppeja, edes hitusen vihreaa meininkia ekobañoineen ja taytettavine vesipulloineen, ravintolan ylakerrassa patjat, josta nakee tahdet, paljon riippukeinuja ja rentoa meininkia.


Meidan snake-mokki ja riippukeinu
Heti ensimmaisena paivana retki Semuc Champeyn luonnonpuistoon: laskettiin autonrenkailla pitkin turkoosia jokea, keinuttiin joen ylla, hypattiin 9 metrista sillalta, syotiin herkkuevaita, kiivettiin miljoonan portaan paahan miradoriin katselemaan nakyja, uitiin laguunoissa, seikkailtiin kilometrin syvyyteen tippukiviluolaan, jossa uitiin kynttilat kadessa, kiivettiin koyden avulla vesiputouksessa, laskettiin makea luonnon muovaamassa liukumaessa, pujoteltiin kapeista kohdista ja kiivettiin pitkin tikapuita. Ehka parasta ikina. El Retiroon palatessa varpaat ja sormet ryppyiset kaikesta vedessa lilluttelusta ja hymy herkassa. Ripauksena pohjalla, sokerina mausteen paalla - miten ihmeessa taa sanonta meneekaan - aivan mielettoman mahtava porukka messissa jakamassa ehka yhta tahanastisen elaman loistavimmista paivista. HEHKUTUSTA!


Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaamme kohti Tikalin Maya-raunioita aikaisin lauantaiaamuna, mutta valitettavasti perjantai 13. paiva koitui kohtalokseni. Herasin alkuyosta aarettoman pahaan oloon ja pyoritykseen. Yrjoa lensi ja ripulikakkaa (tai siis todenmukaisemmin ilmaistuna ripulivetta) seuraavan vuorokauden ajan hyvin aktiivisesti. Ekobañoon oli moksastamme matkaa, niinpa asustin pontolla roskis kasissani. Seurana oli onneksi monianainen joukko ystavia: torakoita, ehkapa isoksi luokiteltavia hamahakkeja ja kaikkia muita enemman tai vahemman lentavia ja liikkuvia otuksia. En tieda, miten miun olisi kaynyt, ellei Satu ja Jonna olisi olleet pitamassa huolta. En tajunnunt mistaan mitaan, en jaksanut edes nostaa pulloa huulille juodakseni. Lisarasitteena viela se, et launtai oli erityisen kuuma paiva. Loppuajasta taisin olla jo aika kuiva korppu.

Ainiin - aikaisemmin samaisena perjantai 13. paivana letkotellessani Itavaltalaisen Oliverin kanssa mokkimme riippukeinussa, jokin napsahti ja riksahti. Ennen kuin kerkisin kissaa sanoa, tajusin makaavani kummallisessa asennossa, kuperkeikan tehneena, vihrealla ruohikolla. Silmani avatessani nain Oliverin hataantyneenjarkyttyneesti kurkkivan riippukeinun laidan yli. Nauratti. Olin matkahtanyt 3-4:n metrin korkeudesta maahan, matkalla ilmeisesti kuistimme reunaan "hipaisten". Palkintona seuraavien paivien aikaan hyvin kipeaksi ja purppuran variseksi kehittyva iso mustelma pyllyssa ja pienempia kasivarsissa. Ja tarjouksia stunt-miehen hommiin sateli.

Tikal ja El Remate 16.-18.4.
Maanantaiaamuna paasimme viimeinkin jatkamaan matkaamme. Mie en edelleenkaan ollut viela ihan taydessa terassa - luulin kuolevani talle matkalle. Tayteen ahdetussa minibussissa matkustaen koko paiva pitkin mutkittelevia teita. Huh, huh! Voimaa ajatuksesta, etta seuraavana paivana paasisi nakemaan palasen historiaa.

Tikalin kansallispuito ja Maya-rauniot sijaitsevat Guatemalan pohjoisosassa, El Petenissä, keskella viidakkoa. Tikal on suurin Maya-kulttuurin muinaisista kaupungeista. Alue on laaja ja pyramideja seka temppeleita yhdistavat kapeat viidakkopolut, joilla voi kohdata apinoita, tukaaneja, korppikotkia, papukaijoja, pisoteja ja hyvalla/huonolla tuurilla jopa jaguaareja. Vanhimmat rakennelmat ovat 300-luvulta eKr. Kaupunki oli suuruutensa huipulla 200-850 jKr, jonka jalkeen vakiluku alkoi laskea kunnes alue hylattiin yli tuhat vuotta sitten.


Temppeli roomalaisen nelosen huippu kohoaa 72 metrin korkeuteen, paljon puiden latvojen ylapuolelle. Huipulta avautuu huikea nakyma yli viidakon. Kauenpana metsan massasta kohoaa esiin myos toisia temppeleita. Aurinko nousee. Varittaa taivaan. Kuuntelen ja katselen, kuinka viidakko heraa uuteen paivaan. Linnut toivottelevet hyvaa huomenta. En voi olla hymyilematta. Mietin, kuinka apinat ja tukaanit ihmettelevat ja naureskelevat hassuille ihmisille, joita aina jokainen aamu kiipeaa korkealle valkoisen kivimohkaleen huipulle istumaan hiljaa, tuijottamaan nousevaan aurinkoon ja rapsyttelemaan pienia laatikoita kasissaan.

Tikalissa on jotain maagista. Itsensa tuntee hyvin pieneksi ja vapaaksi istuskellessa isoja kiviportaita kiivettyaan temppelin huipulla risti-istunnassa auringon lammittaessa niskaa. Miettii, millaista Mayoilla on ollut, millaiselta alue silloin on nayttanyt, mita Mayoille oikeasti tapahtui, mihin havisivat, kuinka pieni osa kaupungista on nyt silmillani nahtavissa, mitakohan tuonkin kukkulan alta loytyisi? Paljon mytologiaa, mystiikkaa ja vastauksia odottavia kysymyksia.


Illalla El Rematessa uusi-seelantilaisen Nickyn ja hollantilaisen Nienken kanssa auringonlaskua ihastellen. Naista tytoista tuli tarkeita.

Rio Dulce ja Livingston 18.-20.4.

Rio Dulce, kaupunki joen varressa.

Jokiajelu kohti Karibianmerta ja kaupunkia nimeltaan Livingston. Matkalla linnoitus, jonne kauppalaivat pakenivat merirosvoja, manaatin suojelualuetta, luola, joka kuin sauna, kuumia lahteita, upeita maisemia ja luontoa, monta pelikaania, joen kapeita sivuhaaroja ja niiden asutusta, paljon kauniita valkoisia magnolioita.


Melkein kaikki Livingstonen asukkaat ovat juuriltaan Karibianmeren mustia garifunoja, ystavallisia ja hyvin iloisia. Livingstonissa tunnelma taysin erilainen kuin muualla Guatemalassa. Marimbamusiikin sijasta soi reggae, veneesta ulos astuessa rasta-Dexter tervehtii: "Hi mama!", letkea meiniki, paljon vareja, tumma nainen letittaa sekunnissa Jonnan hiukset hanen rakaa valuvan lapsensa kiipeillessa sylissa.

Rio Dulcessa minulle paljastui, kuinka hyvin olen suojannut itseni malariaa vastaan. Maanantai on malariapaiva ja seuratessani Satun laakkeenottoa hammastelin, miksi han otti paketista kaksi tablettia. Niin - mie olinkin ihmetellyt, kuinka mulla on viela laakkeita niin paljon jaljella. Kai niin, kun koko ajan on napsinut vain puolikkaan annoksen. Juu tiedan -paketin kyljessa lukee isoilla ja harvinaisen selkeilla kirjaimilla 2 tablettia yhtena paivana kerran viikossa, mutta ei semmoista voi muistaa. Malariaa odotellessa paatin lopettaa laakityksen kokonaan.

Honduras 20.-23.4.: Omoa, Puerto Cabezas, San Pedro Sula

Nicaragua: Isleta De Maiz 12.-16.5.

12-paikkaisella peperilennokin vakaudella kulkevalla lentskarilla Managuasta Isolle Corn Islandsille Karibialle. Sielta panga-pikapikavene pienelle saarelle, eli Isleta de Maiz:ille. Ei viela turistien kansoittama vaan ihanan aito. Kaikkea, mita ikina olin kuvitellut, tai ehka vielakin parempaa. Aurinkoa, valkoista hiekkaa, ihan sikana rapuja, kookospalmuja, paljon suolavetta nenassa, ei ainuttakaan moottoriajoneuvoa tai tieta koko saarella, paikalliset primitiivisia creoli-englantia puhuvia tummia ihmisia, palmunlehvakattoinen mokki asumuksena rantahietikolla, ei sahkoa, ei juoksevaa vetta, snorklaamassa (nain Nemon ja merenneito Arielin kavereita seka aliarvioiden 1.5m siipivalisen rauskun - tuli paniikki ja lahdin uimaan karkuun), merenelavaa syomisena, puhelimella saavuttamattomissa, loopaamista, soi Marleyn Bob, reggae ja merenque, ajatuksia paperille, paivaunia, jutustelua, shitheadin pelaamista, koirakaverin rapsuttelua - paratiisi!


Ja paassa soi Semmareiden biisi Kultainen hiekkaranta:
Meksikolainen alku aika tico tico
la cumparsita playa sekä riva riva
lähdenkö de la Cruziin o sole
kohteena Lissabon amore
Costa del Sol ja naiset condome!
Rhodos ja Manacor

Rexona ja pyyhe mulla, mukanani on ja toki
peililasit päälle kuonon, silmät peittyy sopivasti
uikkaritkin Kesportista, uudet tangat minä hain
vaan tokkohan mä tarviin niitä siellä siellä siellä lain
Kultainen hiekkaranta tuntui polttavalta
tissejä kannikoita ah! tosi lolitoita
onneksi ostin tangat ihan langat
tiukaksi käy mun pöksyt ne soi soi
Torrelominoksessa pari mimmii
vieläkin mua kaipaa, mimmit mua kaipaa

Meikäläinen montaa kuumaa
reissuu reissuu reissuu tehnyt
Kaukana, alla taivaan ulkomaisen
Tottakai, kuumat reissut on mun mieleen
niistä pitäis varmaan olla aika hiljaa hiljaa hiljaa
naisia kuin kaatui niin kuin viljaa viljaa viljaa

Kotiin pitkät kalsarit jää sekä tyly talvisää

Hetkessä meni viikko, puhumattakaan
kuukausipalkan riitto oh! eloon makeahan
Kassissa tuliaiset, itselleni
päälaki paloi puhki sekä niska
vatsassa jokin kiertää kiertää kiertää
kalsarin reunus hiertää, ikavasti hiertaa

Junalla, VR:n sinisellä
Pohjoiseen, pitkä matka kotiin
matkalla, kaamokseen ja pitkään kylmään pimeyteen
maanantaina, aamulla mä kortin leimaan koneessa
ja itseni, mä masiinalle heivaan heivaan heivaan heivaan

Meksikolainen alku aika tico tico
la cumparsita playa sekä riva riva

Turvallisesti takaisin Matagalpassa
Jonna leiskautti Atlantin toiselle puolen kotiin torstaina 17.5. Nyt yksin Matagalpassa. Tai nooh, yksin....ehka liioittelua, mut ilman muita Suomi-tyttoja. Haaste ja vapaus. Ihanalta tuntuu olla. Kuljeskella pitkin tuttuja kuoppaisia ja likaisia katuja, nukkua omassa muhkuraisessa sangyssa, kayda vakkarinettipaikassa mesettamassa aitin ja isin kanssa, Paivikin kanssa kahvilla - tai siis mie juon nykyisin mehua, kun kahvistakin luopunut, leffassa (Toivottavasti taas kohta. Nyt kiinni, kun pojat eivat ole maksaneet sahkolaskua.), Italialaisessa ravintolassa syomassa Roosan lemppari-pasta-primaveraa, Supermercado La Matagalpassa ostamassa peanut butter -karkkeja oranssissa pussissa, harjoittelua SOS-lapsikylassa ja tavata kaikkia ihania ihmisia. Viimeisen parin viikon aikana olen myos suunnitellut opiskella superaktiivisenintensiivisesti espanjaa, meditoida, kayda Masayassa ostamassa riippumattoja, riehua iltaisin kynttilanvalossa kuunnellen vanhaa Ismo Alankoa, tehda retken vesiputoukselle uimaan, syoda monta makeaa mangoa, vierailla Managuassa suurlahetystossa ja Kepan toimistossa, seikkailla ihanan Alin kanssa ja odotella sadekauden alkamista.

Lentoni siirsiin, niin, etta oletettava laskeutumisaikani Suomeen on 16.6. Sopivasti kerkian pesta koneellisen (korostaen sanaa kone...mieletonta luxusta...jo haaveilen, milta tuoksuu ja tuntuu) pyykkia ennen Kaustanmeren Juhannus -festivaalia. Ja Lampisaareen. Aitilta jo kinusin, etta tekisi juustokakkua mansikoilla ja Zoli kanaa ja nuudelia tai vaihtoehtoisesti gulassia. Ja saunaan ja uimaan (vaikka vesi on varmaan jaatavan kylmaa - pyorin siis hylkeena rantaviivalla puoliksi hiekalla, puoliksi 10 cm:n syvyisessa linnunmaidossa). Ja Pillukkaan moikkaamaan perhetta ja Tyynea ja Vilmaa. Ja pusuttamaan vauvalta tuoksuvaa kummipoikaani Eelista. Ja kaikkia muitakin rakkaita. Kylla Suomikin on ihan kiva.