30 May 2007

Kotiin pitkat kalsarit jaa seka tyly talvisaa

Reissattu on. Nahty niin paljon uskomattomuuksia, etta lopussa mikaan ei enaa tuntunut miltaan, bussissa istuttu lukematon maara tunteja, matkapahoinvointilaakkeita napsittu, kuin karkkia seka tavattu aivan jarisyttavan ihania ihmisia. Kellonajoista, paivista, kuukausista tai vuodenajoista, ei mitaan hajua. Jos paani ei olisi tiukasti kiinni kaulani jatkeena, olisin luultavasi unohtanut senkin jonnekin Maya-intiaanien pyramidin viimeiselle portaalle. Huoletonta. Rinkkani paalla keikkuen mukana on ilmeisesti matkustanut enkeli - hengissa selvittiin, mitaan ei ryostetty, ei pyssya ohimolla eika puukkoa kurkulla. Loppahousuissa kuljin lapi neljan valtion. Niissa hyva reissata. Suihkussa ei ole jaksanut kayda liian tiuhaan, meikkia ei naamassa sitten...en tieda ja olen tajunnut oikeassa elamassani pesseeni pyykkia aivan turhan usein. Aarettoman rentouttavaa olla huolehtimatta ulkonaosta - tai oikeastaan yhtaan mistaan vahemman tarkeasta, kuin ruoka, juoma, uni ja mielenrauha.

Liikkeelle lahdimme lauantaina 31.3 Nicaraguan tutusta etelan rantakohteesta San Juan Del Surista, jossa treffasimme Panamasta palanneet Satun ja Roosan. Talla kertaa San Juan ei nayttanyt parhaita puoliaan, koska oli Paasiaisviikko, jolloin kaikki paikalliset ihmiset suuntaavat rannoille.



Taman ihmismassan mukana liikkuvat paakaupungista asti myos maan pahimmat varkaat ja rikollisjoukot. Meidan hostellin edessa ryostettiin bussi, tai siis matkustajien kamat, keskella kirkasta paivaa. Ei hirmuisen turvallista tai miellyttavaa. Sunnuntaiksi pakenimme pitkin polyisen polyista tieta La Flor nimiselle rannalle, jonne kilpparit munivat talvella - on niiden koti ja suojelualuetta.


Taksin takapenkilla polylta suojautuen

Maanantaina jatkoimme Ometepelle, jonne matkalta Rivasista nappasimme mukaamme myos Paivikin tyttaren Elinan.


Rivasin mercado/bussiasema
Ometepella satoi paljon, teimme hulluuteen asti rankan, lapimaran ja mutaisen haikin Maderas-tulivuoren rinteelta laskeutuvalle vesiputoukselle ja nautimme rauhallisuudesta keskella ei mitaan.



Linja-autossa on tunnelmaa. 13 tuntia Tica-bussilla Managuasta Nicasta Hondurasiin ja Hondurasista El Salvadorin paakaupunkiin San Salvadoriin. Matkalla mielenkiintoisia rajanylityksia, huumetarkastuksia, flirttailevia passintarkastajia (eroa Houstonin lentokenttaan, jossa ei uskalla/saa edes hymyilla), vaihtuvia maisemia, monta elokuvaa ja pussillista suolapahkinoita, viiltavan kylma ilmastointi, vuoristossa kiemurtelevia teita ja korvat lukossa. Paikallisen meiningin mukaisesti meille ilmoitettiin bussissa, etta seuraavan aamun tosi pitkan perjantain jatkoyhteytemme on peruttu. Kaksi yota San Salvadorissa....hmmm. Kuin raamattua lukemamme Lonely Planet -matkaopas esiin ja pohdiskelemaan, mihin nukahtaisi seuraaviksi kahdeksi yoksi.

El Salvador 5.-7.4.: San Salvador - jannitysta elamaan!

Taynna uhoa, sanoimme ei kiitos kalliille Tica-terminaalin hotellille ja suuntasimme matkamme kohti oppaassa sanoin: "This place used to be a dump but has been nicely renovated, making it the best option downtown; 26 large rooms have tv and clean private bathrooms." mainostamaa Nuevo Panamericano - huippuhotellia. Mukaamme houkuttelimme bussissa tapaamamme ruotsalaiset Robinin ja Theresan ja israelilaisen Amitin. Nooh, valttamatta talla kertaa Lonely Planettiin ei olisi ollut luottamista. Sanat eivat riita kuvaamaan tata paikkaa ja naita kokemuksia. Kaikenlaista olen taman reissuni aikana nahnyt, enka todellakaan luxukseen tottunut, mutta tama kaupunki ja erityisesti tama hotelli vie ehdottomasti voiton kaikesta. Niin uskomatonta, etta en osannut muuta, kuin hysteerisena hihitella.
Hotellista loytyi kylla vapaita huoneita, mutta jouduimme kaikki vaihtamaan niita moneen kertaan, koska ovien lukot eivat toimineet tai niihin ei ollut avaimia. Taustalla pauhasi naapurin yokerhosta kuuluva musiikki ja kadun aanet. Hirmuisen saatamisen jalkeen petipaikat loytyivat. Asustimme neljastaan hintaan 3.75$/yo/larva huoneessa, johon kuskattiin kolmas sanky niin, etta pystyimme virittamaan meille siskonpedin.


Vessa ei toiminut, meille ei ollut lakanoita vessapaperista puhumattakaan, kattopaneelit repsottivat epailyttavasti, telkkarista nakyi yksi kanava - teksti-tv ja sanky haisi voimakkaasti virtsalle. Lahdin tsekkaamaan keittiota, jonka hotellin seta oli luvannut kayttoomme. Hih! Nurkassa likaisen pahvilaatikon riepaleen alla kaasupullo ja ruosteinen toho-ja-teline-viritelma. Ei kattiloita ei mitaan valineita ja kaasupullokin olisi oletettavasti ollut tyhja. Nalkaisiksi emme kuitenkaan jaaneet. Loysimme matkan paasta viela auki olevan supermarketin, josta ostamaamme saalista taydensimme viela katukeittio pupusan tuotteilla. Massut tulivat tayteen ja ilta vierahti mukavasti herkkuja napostellessa, yhdessa istuskellessa seka juttuja kertoessa ja kuunnellessa.

Seuraavana paivana suuntasimme rahat rintsikoissa, Roosan vanha filmikamera ja Lonely Planet kainalossa San Salvadorin vanhan kaupungin keskustan pitkanperjantain sykkeeseen. 4 chelitaa kiinnitti kiitettavasti huomiota - emme nahneet lisaksemme yhtaan turistia/valkoista ihmista koko paivan aikana. Kadut reunustettuja pienilla vieriviereen pystytetyilla kojuilla, joissa myydaan ihanmitavaan hedelmista kenkiin ja kannykoihin. Partiolaisia tekemassa varillisesta hiekasta suuria paasiaistaideteoksia kadulle. Katedraalin rappusella nainen pysaytti minut, katsoi silmiin ja sanoi: "Welcome to our country, thank you for coming!". Keskuspuiston reunalla liikennevaloista roikkui hirttokoydessa ihmisen kokoinen nukke (tai ainakin toivon sen olleen nukke). Ihmiset tuijottivat meita hapeilemattomasti. Mies siisti puku paalla ihmetteli, mita teemme San Salvadorissa. Sanoi ettei ole turvallista ja kaski olemaan varovainen.
Paatimme menna Lonely Planetin kartassa nakyvaan leffateatteriin. Lippuluukulla ensimmaiseksi huomion kiinnitti infotaulu, jossa kiellettiin viemasta aseita saleihin. Tyontekijasetaa hymyilytti. Selvitti meille, etta kyseisessa teatterissa naytetaan vain pornoa. Menossa oleva patka oli nimeltaan Pussys Bonitos 2. Ei siis paasty leffaan - kukaan meista ei ollut nahnyt Pussys Bonitos 1:sta ja jos jotain olen elamassa oppinu, niin sen, etta ikina ei kannata katsoa leffojen jatko-osia ennen, kuin on nahnyt ensimmaisen. Paatimme menna syomaan, mutta emme millaan meinanneet loytaa ravintolaa. Pizza Hut! Pelastus keskella pelottavuutta. Pujahdus sisaan toiseen maailmaan, ilmastointi, loistavaa palvelua, viereisissa poydissa ihmisia, jotaka ajaneet oven eteen limousineilla. Ainoana muistutuksena olinpaikasta naky ulos tummennetuista ikkunoista. Viihdykkeeksi ruokailuhetkeemme tarjottiin jannittava puukkotappelu, jota myos tarjoilijat naureskellen seurasivat lasien takaa.

Paivan kokemustemme ja nakemystemme jalkeen harkitsimme uusiksi seuraavan aamun kello viiden Tica-bussiterminaaliin kavelyn turvallisuutta. Vaihdoimme majapaikan kalliiseen Tica-hotelliin. Aulassa tapasimme Nica-naisen, joka ystavallisesti kertoi meille, kuinka turvattomassa paikassa olemme - kaupungin pahinta aluetta. He (huom. joukkoon sulautuvat) eivat ikina poistu hotellista edes valoisan aikaan muuta, kuin puolen korttelin paahan nopesti hakemaan syomista. Turvallista ei ole liikkua edes taksilla. Hyva aloitus seikkailulle! Eteenpain mennaan motolla: toivotaan parasta ja osataan olla pelkaamatta pahinta.

Guatemala:


  • Maya-intiaanien maa. Guatemalalaisista 65% Mayojen perillisia, joista yli puolet elaa kayhyysrajan alapuolella.
  • Asukkaita 12,8 miljoonaa, pinta-ala 1/3 Suomen pinta-alasta.
  • Rahayksikko Quetsal.
  • 35-vuotinen sisallissota loppunut 1996, mutta tamankin jalkeen rauhattomuudet hidastaneet maan kehitysta.
  • Maa jakautuu kolmeen ilmastollisesti ja maisemallisesti selvasti toisistaan eroavaan alueeseen: keskiosan poikki kulkee kaksi vuoristoa, joista Sierra Madreen kuuluu 33 tulivuorta, etelassa Tyynenmeren rannikkoalue ja harvaanasuttu Peténin alanko pohjoisessa. Ilmasto vaihtelee rannikon ja alankojen kuumankosteasta troopiikista vuoristoseutujen viileaan ja kuivaan saahan.
  • Tulivuori Tajumulco, 4220 m, on Vali-Amerikan korkein kohta
  • Espanjan lisaksi puhutaan Maya-kielia
  • Maya-kulttuuri kukoistaa edelleen: monet paikalliset pukautuvat perinteisiin vaatteisiin, jokaisella kylalla on omanlaisensa kangasprintti ja vaatteiden malli, vanhoja rituaaleja noudatetaan.
  • Chickenbussien, eli vanhojen keltaisten jenkkikoulubussien lisaksi liikenteessa myos shuttleja eli minubusseja ja 1.luokan busseja
  • Hintataso viela vahan alhaisempi, kuin Nicaraguassa
  • Paljon nahtavaa ja koettavaa

Guatemala City, Lago de Atitlan, San Pedro, Chichicastenango 7.-10.4.

Bussista ulos Guatemala Cityssa noustessa ja etenkin matkan jatkuessa yli kahden kilometrin korkeudessa vuorien huipuilla, aloin toivomaan, etta en olis jattanyt pitkia kalsareita kotiin. Niin kylma! Tai ainakin niin kylmalta tuntui ainaiseen ihanaiseen lampoon tottumisen jalkeen. Ja mukana perati yksi pitkahihainen paita. Mutta maisemat oli mahtavat: vihreaa, vuoria viretysten, peratysten ja limittain, puhdasta luontoa, kiemurtelevia teita seka artesaniaa myyvia putiikkeja tienvarret taynna. Korkeuksista laskeutuminen turkoosina kimmeltavan ja tulivuorien ymparoiman Lago de Atitlan -jarven rannalle. Aivan uskomaton kokemus. Henkeasalpaavan kaunista!

Venekyyti jarven toiselle puolelle San Pedro -nimiseen kylaan. Punaiset tuk-tukit pujottelevat pitkin kapeita, mukulakivilla paallystettyja katuja. Leppoisa paikka. Paikallinen nahtavyys:valkopartainen jenkki nimeltaan Dave. Tullut kylaan varmaan joskus 60-luvulla, tykastynyt ja jaanyt elamaan. Dave tulee, tarjottelee ja myy sinulle ihan mita vaan haluat onnensienista hassuun heinaan ja hepoon. Reppureissaajista ja pitemmaksi aikaa jaaneista lankkareista suurin osa on taalla enemman tai vahemman possyssa.



Meilla mahtava ja halpa penthouseasumus, josta nakoala jarvelle ja ymparoiville vuorille. Terassi, jolta katseltiin ukkosmyrskya vilttiin kaariytyneena ja seuraavana paivana lotkoteltiin aamuauringon pirteydesta nautiskellen. Mutta yksi ongelma. Kylan ainoasta pankkiautomaatista oli loppunut rahat ja meidan rintsikat ammottivat jo tyhjyyttaan. Pohdintaa, paan raapimista, kammotuskuvia, monia erinaisille ihmisille esitettyja kysymyksia ja hirmuista saatamista. Seuraavana paivana reissu pick-upin lavalla parin tunnin paahan Chichicastenangoon intiaanimarkkinoille. Sormet ristiin toivoen, etta sielta saisi nostettua rahaa - ja saihan sita. Quetsaleille oli kayttoa, kun Chichicastenangon korttelit olivat taynna kaikenlaista ihanaa ostettavaa ja katseltavaa. Perinteisesti pukeutuneet myyjat tervehtivat:"Hola Amiga!", eli hei ystava ja mie en osannut tinkia tarpeeksi. Jos mielikuva rinkan tilavuuden rajallisuudesta ja olkaimien painautumisesta 10 senttia luihin ja ytimiin ei olisi muistutellut, mukaan olisi lahtenyt vaikka rekallinen tavaraa.


Antigua 10.-11.4.
Antiguan kolonialistinen ja turistien suosima kaupunki meni ohi, en muista sielta kunnolla mitaan - kuin sumussa. Tarkoituksenamme oli jakaantua loppureissuksi. Jonna ja Satu suunnittelivat jatkavansa matkaa jo seuraavana paivana ja minun ja Roosan oli tarkoitus jaada nauttimaan Antiguasta hetkeksi pidemmaksi ja tehda seuraavana paivana retki aktiiviselle Pacayan-tulivuorelle. Kerkisimme heittaa rinkkamme dormimme kerrossankyjen paalle ja suunnata hospedajemme tietokoneelle lukemaan sahkoposteja, kun paukkui. Roosa sai huonoja uutisia Suomesta. Juoksimme ympariinsa soittaen puheluita, jarjestaen asioita ja hommaten kyyteja. Pidin Roosaa kadesta kiinni, ettei kavelisi autojen alle. Sattui sisuksiin kovaa. Yolla lahdimme viemaan Roosan Guatemala Cityyn lentokentalle, josta Jonnan ja Satun kanssa palasimme takaisin hospedajeemme nukkumaan viela muutamaksi tunniksi. Tytot suostuivat ottamaan minut mukaansa jatkamaan matkaa heidan kanssaan.

Istuessani aamupalalla huutelen viereiseen poytaan kokemuksiamme San Salvadorista, siten saaden sinne matkaamassa olevan jenkkityton peloteltua kovin. Omassa poydassani hopotellaan hassuja hyvin hassussa seurassa. Toisen puolen pyodasta kommentoidaan valiin aksentilla hoystetylla, mutta tutuksi tunnistettavalla suomen kielella. Hammastyn. Brasiliasta kotoisin oleva, Turussa opiskeleva Iksu ja hanen uusi vaimonsa Sanna ovat maailmanymparihaamatkalla. Sanna kirjoittaa blogia Hesarin sivuille. Taalta Guatemalan tarinoista erityisen kiinnostunut, aktiivinen ja tiedonhaluinen lukija voisi saada kuvan siita, millaista maassa oikeasti on reissata ja milta siella nayttaa: http://blogit.hs.fi/maailmanympari/ .


Suomitytot

Suuntana Semuc Champey, shuttlekyyti tilattuna ja maksettuna, mutta kyytia ei ikina kuulu. Odotellaan ja istuskellaan ja kysellaan ja saadaan epamaaraisia ja valheellisia vastauksia. Hospedajen tyontekija kertoo shuttlen kuskin kayneen etsimassa meita ja jatkaneen matkaa, kun meita ei nakynyt. Todellisuudessa tyontekijat unohtaneet ilmoittaa, etta kyytilaisia ois. Odotamme, etta shuttle palaisi hakemaan meita, kuten luvattu, mutta sita ei ikina kuulu. Paikalle saapuu pelastuksemme=maarampaamme hotellin omistaja, joka lupaa jarkata. Meidat lahetetaan taksilla Guatemala Cityyn Shellin pihaan odottamaan kyytiamme.
Tunnit kuluvat ja kolikot niita ahmivaan puhelimeen. Onneksi mulla repussa Hospedajemme esite ja siina puhelinnumero. Mihin ilman sita olisimme soitelleet tai matkaamme jatkaneet. Epatoivon vallatessa hetki hetkelta enemman tilaa ajatuksissa, kartaa huoltsikan pihaan minibussi ja nappaa meidat pahoitellen kyyteen. Oli odotellut vaaralla Shellilla ja kerinnyt ajaa jo kertaalleen takaisin Antiguaan, kun meita ei nakynyt. Huokaus ja matkaan. Pujotellen lapi uskomattomien vaihtuvien maisemien luukuttaen kovaa PMMP:ta.


Avaan ikkunan hengitän sisään maisemaa, niin täydellistä, että pelottaa. Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen. Mitä sitten teen, mitä sitten teen? Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin, että meillä kaikilla on kotikin. Toisilla on joku, joka siellä odottaa Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan. "Perillä" on tuolla edessämme jossain. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan .Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä. Ajetaan hiljempaa. Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.

Lanquin, Semuc Champey ja El Retiro Lodge 11.-16.4.
Pimean tullen paratiisiin. Aamulla avatessa silmat ja kompiessa ulos mokkisesta paljastuu koko totuus: "Myo ollan ihan mielettomassa paikassa!". El Retiro Lodge aika pitkalti korvessa, Guatemalan keskiosassa, kylassa nimeltaan Lanquin. Ymparilla paljon vihreaa, joki, jonka kohina kuuluu, pikkuisia mokkeja (meidan mokin nimi snake ja mie Sshhanni from ssshnake aina lisaa rommia tilatessani), jokainen paiva yhteinen perheillallinen pitkien poytien ymparilla, loistavia tyyppeja, edes hitusen vihreaa meininkia ekobañoineen ja taytettavine vesipulloineen, ravintolan ylakerrassa patjat, josta nakee tahdet, paljon riippukeinuja ja rentoa meininkia.


Meidan snake-mokki ja riippukeinu
Heti ensimmaisena paivana retki Semuc Champeyn luonnonpuistoon: laskettiin autonrenkailla pitkin turkoosia jokea, keinuttiin joen ylla, hypattiin 9 metrista sillalta, syotiin herkkuevaita, kiivettiin miljoonan portaan paahan miradoriin katselemaan nakyja, uitiin laguunoissa, seikkailtiin kilometrin syvyyteen tippukiviluolaan, jossa uitiin kynttilat kadessa, kiivettiin koyden avulla vesiputouksessa, laskettiin makea luonnon muovaamassa liukumaessa, pujoteltiin kapeista kohdista ja kiivettiin pitkin tikapuita. Ehka parasta ikina. El Retiroon palatessa varpaat ja sormet ryppyiset kaikesta vedessa lilluttelusta ja hymy herkassa. Ripauksena pohjalla, sokerina mausteen paalla - miten ihmeessa taa sanonta meneekaan - aivan mielettoman mahtava porukka messissa jakamassa ehka yhta tahanastisen elaman loistavimmista paivista. HEHKUTUSTA!


Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaamme kohti Tikalin Maya-raunioita aikaisin lauantaiaamuna, mutta valitettavasti perjantai 13. paiva koitui kohtalokseni. Herasin alkuyosta aarettoman pahaan oloon ja pyoritykseen. Yrjoa lensi ja ripulikakkaa (tai siis todenmukaisemmin ilmaistuna ripulivetta) seuraavan vuorokauden ajan hyvin aktiivisesti. Ekobañoon oli moksastamme matkaa, niinpa asustin pontolla roskis kasissani. Seurana oli onneksi monianainen joukko ystavia: torakoita, ehkapa isoksi luokiteltavia hamahakkeja ja kaikkia muita enemman tai vahemman lentavia ja liikkuvia otuksia. En tieda, miten miun olisi kaynyt, ellei Satu ja Jonna olisi olleet pitamassa huolta. En tajunnunt mistaan mitaan, en jaksanut edes nostaa pulloa huulille juodakseni. Lisarasitteena viela se, et launtai oli erityisen kuuma paiva. Loppuajasta taisin olla jo aika kuiva korppu.

Ainiin - aikaisemmin samaisena perjantai 13. paivana letkotellessani Itavaltalaisen Oliverin kanssa mokkimme riippukeinussa, jokin napsahti ja riksahti. Ennen kuin kerkisin kissaa sanoa, tajusin makaavani kummallisessa asennossa, kuperkeikan tehneena, vihrealla ruohikolla. Silmani avatessani nain Oliverin hataantyneenjarkyttyneesti kurkkivan riippukeinun laidan yli. Nauratti. Olin matkahtanyt 3-4:n metrin korkeudesta maahan, matkalla ilmeisesti kuistimme reunaan "hipaisten". Palkintona seuraavien paivien aikaan hyvin kipeaksi ja purppuran variseksi kehittyva iso mustelma pyllyssa ja pienempia kasivarsissa. Ja tarjouksia stunt-miehen hommiin sateli.

Tikal ja El Remate 16.-18.4.
Maanantaiaamuna paasimme viimeinkin jatkamaan matkaamme. Mie en edelleenkaan ollut viela ihan taydessa terassa - luulin kuolevani talle matkalle. Tayteen ahdetussa minibussissa matkustaen koko paiva pitkin mutkittelevia teita. Huh, huh! Voimaa ajatuksesta, etta seuraavana paivana paasisi nakemaan palasen historiaa.

Tikalin kansallispuito ja Maya-rauniot sijaitsevat Guatemalan pohjoisosassa, El Petenissä, keskella viidakkoa. Tikal on suurin Maya-kulttuurin muinaisista kaupungeista. Alue on laaja ja pyramideja seka temppeleita yhdistavat kapeat viidakkopolut, joilla voi kohdata apinoita, tukaaneja, korppikotkia, papukaijoja, pisoteja ja hyvalla/huonolla tuurilla jopa jaguaareja. Vanhimmat rakennelmat ovat 300-luvulta eKr. Kaupunki oli suuruutensa huipulla 200-850 jKr, jonka jalkeen vakiluku alkoi laskea kunnes alue hylattiin yli tuhat vuotta sitten.


Temppeli roomalaisen nelosen huippu kohoaa 72 metrin korkeuteen, paljon puiden latvojen ylapuolelle. Huipulta avautuu huikea nakyma yli viidakon. Kauenpana metsan massasta kohoaa esiin myos toisia temppeleita. Aurinko nousee. Varittaa taivaan. Kuuntelen ja katselen, kuinka viidakko heraa uuteen paivaan. Linnut toivottelevet hyvaa huomenta. En voi olla hymyilematta. Mietin, kuinka apinat ja tukaanit ihmettelevat ja naureskelevat hassuille ihmisille, joita aina jokainen aamu kiipeaa korkealle valkoisen kivimohkaleen huipulle istumaan hiljaa, tuijottamaan nousevaan aurinkoon ja rapsyttelemaan pienia laatikoita kasissaan.

Tikalissa on jotain maagista. Itsensa tuntee hyvin pieneksi ja vapaaksi istuskellessa isoja kiviportaita kiivettyaan temppelin huipulla risti-istunnassa auringon lammittaessa niskaa. Miettii, millaista Mayoilla on ollut, millaiselta alue silloin on nayttanyt, mita Mayoille oikeasti tapahtui, mihin havisivat, kuinka pieni osa kaupungista on nyt silmillani nahtavissa, mitakohan tuonkin kukkulan alta loytyisi? Paljon mytologiaa, mystiikkaa ja vastauksia odottavia kysymyksia.


Illalla El Rematessa uusi-seelantilaisen Nickyn ja hollantilaisen Nienken kanssa auringonlaskua ihastellen. Naista tytoista tuli tarkeita.

Rio Dulce ja Livingston 18.-20.4.

Rio Dulce, kaupunki joen varressa.

Jokiajelu kohti Karibianmerta ja kaupunkia nimeltaan Livingston. Matkalla linnoitus, jonne kauppalaivat pakenivat merirosvoja, manaatin suojelualuetta, luola, joka kuin sauna, kuumia lahteita, upeita maisemia ja luontoa, monta pelikaania, joen kapeita sivuhaaroja ja niiden asutusta, paljon kauniita valkoisia magnolioita.


Melkein kaikki Livingstonen asukkaat ovat juuriltaan Karibianmeren mustia garifunoja, ystavallisia ja hyvin iloisia. Livingstonissa tunnelma taysin erilainen kuin muualla Guatemalassa. Marimbamusiikin sijasta soi reggae, veneesta ulos astuessa rasta-Dexter tervehtii: "Hi mama!", letkea meiniki, paljon vareja, tumma nainen letittaa sekunnissa Jonnan hiukset hanen rakaa valuvan lapsensa kiipeillessa sylissa.

Rio Dulcessa minulle paljastui, kuinka hyvin olen suojannut itseni malariaa vastaan. Maanantai on malariapaiva ja seuratessani Satun laakkeenottoa hammastelin, miksi han otti paketista kaksi tablettia. Niin - mie olinkin ihmetellyt, kuinka mulla on viela laakkeita niin paljon jaljella. Kai niin, kun koko ajan on napsinut vain puolikkaan annoksen. Juu tiedan -paketin kyljessa lukee isoilla ja harvinaisen selkeilla kirjaimilla 2 tablettia yhtena paivana kerran viikossa, mutta ei semmoista voi muistaa. Malariaa odotellessa paatin lopettaa laakityksen kokonaan.

Honduras 20.-23.4.: Omoa, Puerto Cabezas, San Pedro Sula

Nicaragua: Isleta De Maiz 12.-16.5.

12-paikkaisella peperilennokin vakaudella kulkevalla lentskarilla Managuasta Isolle Corn Islandsille Karibialle. Sielta panga-pikapikavene pienelle saarelle, eli Isleta de Maiz:ille. Ei viela turistien kansoittama vaan ihanan aito. Kaikkea, mita ikina olin kuvitellut, tai ehka vielakin parempaa. Aurinkoa, valkoista hiekkaa, ihan sikana rapuja, kookospalmuja, paljon suolavetta nenassa, ei ainuttakaan moottoriajoneuvoa tai tieta koko saarella, paikalliset primitiivisia creoli-englantia puhuvia tummia ihmisia, palmunlehvakattoinen mokki asumuksena rantahietikolla, ei sahkoa, ei juoksevaa vetta, snorklaamassa (nain Nemon ja merenneito Arielin kavereita seka aliarvioiden 1.5m siipivalisen rauskun - tuli paniikki ja lahdin uimaan karkuun), merenelavaa syomisena, puhelimella saavuttamattomissa, loopaamista, soi Marleyn Bob, reggae ja merenque, ajatuksia paperille, paivaunia, jutustelua, shitheadin pelaamista, koirakaverin rapsuttelua - paratiisi!


Ja paassa soi Semmareiden biisi Kultainen hiekkaranta:
Meksikolainen alku aika tico tico
la cumparsita playa sekä riva riva
lähdenkö de la Cruziin o sole
kohteena Lissabon amore
Costa del Sol ja naiset condome!
Rhodos ja Manacor

Rexona ja pyyhe mulla, mukanani on ja toki
peililasit päälle kuonon, silmät peittyy sopivasti
uikkaritkin Kesportista, uudet tangat minä hain
vaan tokkohan mä tarviin niitä siellä siellä siellä lain
Kultainen hiekkaranta tuntui polttavalta
tissejä kannikoita ah! tosi lolitoita
onneksi ostin tangat ihan langat
tiukaksi käy mun pöksyt ne soi soi
Torrelominoksessa pari mimmii
vieläkin mua kaipaa, mimmit mua kaipaa

Meikäläinen montaa kuumaa
reissuu reissuu reissuu tehnyt
Kaukana, alla taivaan ulkomaisen
Tottakai, kuumat reissut on mun mieleen
niistä pitäis varmaan olla aika hiljaa hiljaa hiljaa
naisia kuin kaatui niin kuin viljaa viljaa viljaa

Kotiin pitkät kalsarit jää sekä tyly talvisää

Hetkessä meni viikko, puhumattakaan
kuukausipalkan riitto oh! eloon makeahan
Kassissa tuliaiset, itselleni
päälaki paloi puhki sekä niska
vatsassa jokin kiertää kiertää kiertää
kalsarin reunus hiertää, ikavasti hiertaa

Junalla, VR:n sinisellä
Pohjoiseen, pitkä matka kotiin
matkalla, kaamokseen ja pitkään kylmään pimeyteen
maanantaina, aamulla mä kortin leimaan koneessa
ja itseni, mä masiinalle heivaan heivaan heivaan heivaan

Meksikolainen alku aika tico tico
la cumparsita playa sekä riva riva

Turvallisesti takaisin Matagalpassa
Jonna leiskautti Atlantin toiselle puolen kotiin torstaina 17.5. Nyt yksin Matagalpassa. Tai nooh, yksin....ehka liioittelua, mut ilman muita Suomi-tyttoja. Haaste ja vapaus. Ihanalta tuntuu olla. Kuljeskella pitkin tuttuja kuoppaisia ja likaisia katuja, nukkua omassa muhkuraisessa sangyssa, kayda vakkarinettipaikassa mesettamassa aitin ja isin kanssa, Paivikin kanssa kahvilla - tai siis mie juon nykyisin mehua, kun kahvistakin luopunut, leffassa (Toivottavasti taas kohta. Nyt kiinni, kun pojat eivat ole maksaneet sahkolaskua.), Italialaisessa ravintolassa syomassa Roosan lemppari-pasta-primaveraa, Supermercado La Matagalpassa ostamassa peanut butter -karkkeja oranssissa pussissa, harjoittelua SOS-lapsikylassa ja tavata kaikkia ihania ihmisia. Viimeisen parin viikon aikana olen myos suunnitellut opiskella superaktiivisenintensiivisesti espanjaa, meditoida, kayda Masayassa ostamassa riippumattoja, riehua iltaisin kynttilanvalossa kuunnellen vanhaa Ismo Alankoa, tehda retken vesiputoukselle uimaan, syoda monta makeaa mangoa, vierailla Managuassa suurlahetystossa ja Kepan toimistossa, seikkailla ihanan Alin kanssa ja odotella sadekauden alkamista.

Lentoni siirsiin, niin, etta oletettava laskeutumisaikani Suomeen on 16.6. Sopivasti kerkian pesta koneellisen (korostaen sanaa kone...mieletonta luxusta...jo haaveilen, milta tuoksuu ja tuntuu) pyykkia ennen Kaustanmeren Juhannus -festivaalia. Ja Lampisaareen. Aitilta jo kinusin, etta tekisi juustokakkua mansikoilla ja Zoli kanaa ja nuudelia tai vaihtoehtoisesti gulassia. Ja saunaan ja uimaan (vaikka vesi on varmaan jaatavan kylmaa - pyorin siis hylkeena rantaviivalla puoliksi hiekalla, puoliksi 10 cm:n syvyisessa linnunmaidossa). Ja Pillukkaan moikkaamaan perhetta ja Tyynea ja Vilmaa. Ja pusuttamaan vauvalta tuoksuvaa kummipoikaani Eelista. Ja kaikkia muitakin rakkaita. Kylla Suomikin on ihan kiva.

13 April 2007

Jobin postia

Tiistaina kuulimme, etta Roosan aiti loukkaantui vakavasti ja tati kuoli edellisena paivana Suonenjoella sattuneessa kolarissa. Yolla saatoimme Roosan Guatemala Cityyn Nicaraguaan lentavaan koneeseen, josta matka jatkui edelleen Suomeen. Haikeat ja surulliset tunnelmat. Enaa kolme jaljella alkuperaisesta viisikosta.

Roosaa on kova ikava. Miun sielunsisar, kuuntelija, ihana, toivontuoja, syvalle asti hyva, rauhoittaja ja maan pinnalle palauttaja. Kiitos siulle kaikesta. Lahetan voimia ja paljon rakkautta koko perheelle.

Kaivaten,
-Sanni

02 April 2007

Otoksia elamasta

Huh, huh. Vaikeaa on, kun paivittain tapahtuu niin paljon kaikenlaisia kivoja, hurjia, jannittavia, allottavia, uskomattomia, naurattavia ja sykahdyttavia juttuja. Miten miun pitais pystya kirjoittamaan blogia, kun paa on ylitaynna tarinaa. Niin kovasti kuitenkin haluaisin, etta lukisitte/kuulisitte. Kayn napyttelemassa nettipaikassa aina silloin, kun hetki jostain valista liikenee, mutta jos jaisin kirjoittelemaan kaikki jutut, niin ei kai minulla huomenna olisi mitaan kerrottavaa. Kaikki paivat istuisin Calle Centralin uudessa cyberissa, pylly puutuen tassa samassa tuolissa tietokoneen ruuduun vaantaessa silmat nurin ja paan sekaisin valille kahden totaalisesti toisistaan eroavan maailman. Haluan nahda, kokea, maistaa, elaa. Koneen vankina voin elaa taas Suomessa. Siispa lyhykaisyydessaan otoksia elamasta:

Torakka-torstai 8.3.
Aamulla kodin lattiallamme, miun huoneen oven edessa oli reilut 10 cm pitka (iso siis) musta skorpioni. Skorpioneista ruskeiden pisto vastaa suunnilleen ampiaisen tokkaysta, mutta naiden mustion pistoihin reaktiot voivat olla hyvin voimakkaita ja vaativat liikkumaan pikaisesti sairaalan suuntaan, erityisesti, jos pisto osuu naamaan tai kaulaan. Pisto on myos sita voimakkaampi, mita isompi skorpioni on, mita enemman silla on kilpia. Nama elaimet ovat myos aarettoman paljon fiksumpia, kuin suomalaiset blondit - tajuavat esittaa kuollutta niin, etta tytot voivat ottaa kameran makro-asetuksella kuvia max. 10 sentin paasta. Onneksi tama kaveri tykkasi paikalliseen tapaan valkoisesta lihasta, eika halunnut meille pahaa. Kiitokseksi turrutimme sen baygonilla (hyonteismyrkkya) ja hakkasimme littanaksi. Ilmeisesti skorpionin henki tunsi kuitenkin tarvetta kostaa. Illalla, miun ollessa espanjan tunnilla, vastaanotin viestin, jossa pyydettiin ostamaan pari pullollista baygonia ja kiiruhtamaan kotiin. Cecapin portille ennattaessani tytot olivat listineet jo yli 40 torakkaa ja sumuttaneet kotimme tayteen pahanhajuista myrkkya. Myohemmin heittelimme ulos viela muutamia tuupertuneita raasuja. Taman torstaisen joukkomurhan jalkeen kohtasimme kotonamme normaalien yllatysvierailujen lisaksi toisen pienemman skorpionin, jattilaishamahakin ja kummallisen kuorellisen ison pistiaismadon.

Corona, perjantai 9. ja maanantai 26.3.
Perjantaina Roosa, Satu, Jonna, Paivikki, Alvaro ja mina lahdimme heti aamusta matkustamaan vuoristokylaan nimeltaan Corona tutustuaksemme perheisiin, jotka elavat aarettomassa koyhyydessa. Alvaro ajoi camionetaa, jonka lavalle oli lastattu tuliaisiksi ruokaoljya, paikallista tuorejuustoa (joka sailyy missa vaan ja miten pitkaan vaan, eli ei siis valttamatta ole niin kovin tuoretta), hirmuinen kasa meidan tyhjentamia vesikanistereita, kaytettyja vaatteita seka meille evaaksi voileipia, Paivikin tilan kahvia, heidan pihansa hedelmista puristettua mehua ja Belenin herkkupullia. Sademetsatuulet pollyttivat hiuksia matkatessani seisten Roosan kanssa camionetan lavalla. Huikeat vuoristomaisemat ymparoivat, tie on taynna kuoppaa ja moykkya, lauloin beach boyssia ja surffasin pompuista, yhdessa kohtaa tuoksuu miun lempparijatski: Movenpickin vanilja-walnut, nauratti syvalta asti, aurinko lammitti ja puski suoraan suoneen d-vitamiinia, keskella ei mitaan nakyi kaksi pienta tyttoa pesulla vuoristopurossa, perhonen lensi nenaan, sydamessa vapaus ja mielessa nautinto joka hetkesta, miun onnekkuudesta elaa ja taman kaiken tallentaminen syvalle sopukoihin.

Perilla tutustuimme toimintakeskukseen, jonka tiloissa pyorii ompelukurssi, maalauskurssi, tietokonekurssi, kirjasto seka aliravittujen lasten ruokala. Tapasimme suurperheiden aiteja,

joille oli tehty sterilisointileikkuksia suomalaisten rahoilla, 16-vuotiaan pojan, (kuva ylla) jonka kehitys oli pysahtynyt/taantunut 5-vuotiaana sairastetun aivokalvontulehduksen seurauksena, ihmetati Elsan, joka kaytannossa pyorittaa koko kylaa ja tuntee luonnon parantavan voiman seka monia lapsia, joiden mahat pullottivat taynna parasiitteja. Karuja nakyja. Talla reissulla tutustuin viidakkorundilla moniin uusiin vihanneksiin ja hedelmiin seka opin tietamaan, missa tutut ja turvalliset kasvavat. Jarkytys oli suurensuuri, kun nain ananaksien torrottavan rivissa maassa. En tieda, missa olin luullut niiden kasvavan - puussa vai sailykepurkissa.

Vierailimme Coronassa toiseen kertaan osallistuen Paivikin kanssa Elsan pihalla koyhille yksinhuoltajanaisille ja heidan lapsilleen jarjestettyyn tapahtumaan. Syotiin, rukoiltiin, juteltiin mukavia ja toimittiin tanssikilpailun tuomareina. Tilaisuudessa jaettiin Jenkkikoulun seka suomalaisten Kaijan ja Hannun lahettamia avustupaketteja seka meidan mukanamme viemia varikynia, vihkoja ja teroittimia. Paivan aikana nain monta kauniin hymyn valaisemaa kasvoa. Pihan penkilta loysimme myos hollantilainen Taijs-pojan, johon tunnun tormailevan alituiseen, mita kummemmissa paikoissa ja yhteyksissa - tahtiin kirjoitettuako? Taijs on viime talvena ollut 3 kuukautta Kiteen korvessa vaihdossa. Hullu kaveri siis. Palmun alla istuskellen hehkutimme Hoytiaisen kaunetta, suomalaisten kesamokkien ihanuutta seka kauhistelimme Kimmelin uuden klubin, jonka nimea en millaan muista, pienta tupakkikoppia, jonne ei saa vieda mukanaan juomia.
Leon kuvina 15.-18.3.

ihan sikaisot aallot, jotka vei


ja kaikki tama yksin meille nautittavaksi (me=Jonna, Landon ja Rick de Estados Unidos, mie seka ravut)

Kaupungin keskusta, puisto ja America Centralin suurin katedraali


Katedraalin tornissa

Katedraalin katolla


Kaupunkikuvaa
...kivaa oli ja kuuma!
Juhlat
Valissa raskaan tyon raataja tarvitsee myos rentoutumista, ilottelua ja hulluttelua. Torstaisin Casona nimisessa keskuskadun baarissa on paikallista elavaa musiikkia. Venanciassa pyorii aina perjantaisin leffa ja lauantaisin soitetaan livena. Lauantai-iltaisin Venancian jalkeen siirrytaan kaupungin ulkopuolelle yobaareihin, joissa bailataan aamuun asti. Mieletonta fiilista matkata pilettamaan tukka putkella pick-upin lavalla kauniin tahtitaivaan alla. Vaihtoehtoisesti voi myos tavoitella uutta ennatysta: montako ihmista saa tungettua taksinramaan.

Paikalliseen tyyliin nautitaan Nicaragualaista rommia Flor de Cañaa cokiksella, limella ja parasiitteja sisaltavilla jaapaloilla seka tanssitaan kunnes tipahtaa.

Viikko sitten perjantaina juhlimme Bastianin kotona isolla porukalla, hyvassa hengessa, elamasta ja ihanista ihmisista nautiskellen. Myos tanssittiin :)
Banskuyllari

Nama pienet pullukaisenherttaiset banaanit saivat valmistautumattoman chelitan puklaamaan ensimmaisen suupalallisen irvistyksella hoystettyna poydalle. Jotain hyvin hammentavaa - nama banskut maistuvat makealle mansikalle ja koostumuskin on enemman siihen suuntaan. Spesiaaliherkullista, kun tietaa, mita odottaa!

Tanaan
Aamulla herasin uuteen aamuun innokkaana ja hikea noroina valuen. Ihanaa on, kun viereisissa pedeissa viela tuhisivat Satu ja Roosa. Pari yota Semana Santaa juhlivien ihmisten tayttamassa San Juan Del Surissa oli riittamiin ja tanaan aamulla jatkoimme matkaamme Nicaragua-jarvelle kahden tulivuoren muodostamalle Ometepe-saarelle. Nyt ollaan pitkalti in the middle of nowhere. Kaksi lepakkoa lentelee liian lahelle ja ymparilla tasainen puheensorina, ihmiset juttelevat monilla kielilla ja kaikkien kanssa, loikoilevat riippumatoissa seka tuuli kuivattelee suihkunmarkaa hiusta. Huomenna ajattelin pyorailla vesiputoukselle, uida siella, meloa apinasaarelle ja syoda hyvin. Torstaina eteenpain El Salvadoriin, Guatemalaan ja sinne, minne nena vie ja minne kolmessa viikossa kerkiaa. Lomaillen siis.
Tuulahdus lampoa,
-Sanni

14 March 2007

Ajatuksia, joita ei tarpeeksi sanota aaneen

Miun on hyva olla taalla, Sanni on hyva taalla ja toivottavasti huomenna viela parempi. Sita en sano, etta elama ja arki helppoa tai sujuvaa olisi, mutta en kai talla hetkella helppoutta tai sujuvuutta kaipaakaan. Ehkapa nautinto tulee juuri siita, etta jokainen paiva on haaste, laitan itseni likoon korvannipukoitani myoten. Heittaydyn ja koen onnistumisen, tai sitten en. Hassua on se, miten hyvin tanne kotiutuu ja miten arjen yllatyksiin, jokapaivaiseen uuden kokemiseen, huikeisiin maisemiin ja kaikkeen hulluuteen tottuu ja turtuu. Minua ei pelota tai tylsistyta, eika minuu vituta - tai siis tunnen kaikki nama, mutta oikeista syista. Vanhat pitkaankin kaivelleet jutut tuntuvat asettuvan paikoilleen, oikeisiin mittasuhteisiin. Miusta on tullut jarkeva, vaikka oonkin villi ja vapaa. Minua ei haveta, uskallan olla juuri sita mita olen ja annan muidenkin olla. Opin olemaan hauraskuorisempi, heikko ja noyra. Tunteet ovat voimakkaita, mutta jotenkin selkeampia ja rehellisia. En huijaa itseani, enka muita. Paastan ihmisia lahemmaksi. Nauran paljon ja sydamesta ja huudan, kun huudattaa. Aika ihanaa. Nautin jokaisesta hetkesta.

Lampimia ajatuksia,
-Sanni

07 March 2007

Faktaa ja Fictionia, osa 2

  • Nicaraguan jatehuolto, hmmmm. Onko sellaista olemassa? Taa maa olisi hurjan paljon kauniimpi, jos joka paikka ei olisi taynna tavaraa karkkipaperista vanhaan puhelimen luuriin. Tarkeinta tuntuu olevan paasta roskista eroon mahdollisimman nopeasti heittamalla ne maahan, ulos ovista ja ikkunoista. No joo, jotta ei taysin liioitteluksi menisi, niin pitanee kertoa, etta olen nahnyt roska-autoja. Naiden autojen kulkua ei voi olla huomaamatta. Kelloa soitetaan kovaa, jotta ihmiset tietaisivat tulla roskasakkiensa kanssa teiden varsille seka erityisesti lampimalla ilmalla on fiksua autoa ohittaessa hengittaa suun kautta. Rekan lavalla on paata huimaava kasa jatetta ja kasan paalla keikkuu pari poikaa. Auton viressa kulkee kolmas, joka heittelee ihmisten tuomat sakit auton lavalle. Pojat tyhjentavat sakit, tallovat sisallon jalkoihinsa ja heittavat tyhjat sakit takaisin kadulle. Ilokseni voin myos kertoa, etta suurin osa lasipulloissa myytavasta limpparista kaadetaan pieniin pusseihin ja imeskellaan kulmasta tai pillilla pussin suusta. Juoman tullessa juoduksi, heitetaan pussi maahan, mut parempi kai kasa muovipusseja, kuin kasa lasinsiruja.
  • Tasta aattomasta (kuvittele pilkut aiden paalle) kirjoittamisesta menee niin sekaisin, ettei enaa osaa kayttaa aan pilkkuja myoskaan kasin kirjoittaessa tai sanoja sanakirjasta etsiessa.
  • Taalla jarjestetaan usein kaikenlaisia juhlia, kulkueita ja hipicoja eli hevosparaateja. Hautajaisia on usein, myos arkena. Ruumista valvotaan ensin kotona 24 tuntia ja sen jalkeen on siunaustilaisuus. Kirkosta omaiset ja ystavat kavelevat pyhavaatteissa, mutta ei mustissa, kaupungin lapi arkkua kuljettavan auton perassa hautausmaalle. Olen myos nahnyt jo monia uskonnollisia kulkueita, joissa saarnataan, lauletaan ja kannetaan mukana erilaisia isoja patsaita. Granadassa ollessamme seurasimme yhta tallaista paraatia, jossa kuljetettiin mukana n. 2 metria korkeaa ristiinnaulittua Jeesusta. Myohemmin illalla kavellessamme pimealla kadulla Roosan kanssa naimme samaisen Jeesus-patsaan loistavan valoissa keskella jonkun perheen pienta olohuoneen lattiaa. Ihmiset istuivat ymparilla, juttelivat ja katselivat telkkaria. Naky oli epatodellisen huvittava.
  • Ei oo helppoa elama, kun paivittain puhuu englantia, espanjaa ja suomea. Hollantilaisen ystavani Bastianin kanssa keskustelemme englanniksi, mutta esimerkiksi ollessamme kahvittelemassa, puhuin valilla tarjoilijalle espanjaa ja jatkoin Bastianille juttua sujuvasti kauniisti soljuvalla suomen kielella. Kerkisin hopotella pitkat tovit ennen kuin ymmarsin syyn Bastianin hammastyneenhuvittuneen ilmeeseen. Valilla tuntuu, etten osaa yhtakaan naista kielista ja valilla yhteen lauseeseen sekoittuu kaikki nama viela viittomakielella tehostettuna. Jos et kerro kellekkaan, niin tassa viela paivan piristykseksi viikon kielimoka: italialaisessa ravintolassa tilasin: "Una cucaracha, por favór.". Ehka parempi sanavalinta tassa tilanteessa olisi kuitenki ollut cuchara, joka tarkoittaa lusikkaa, eika cucaracha, joka tarkoittaa torakkaa.
  • Miun muistikapasiteetti ei riita sailyttamaan tietoisuudessa kaikkia rahapiiloja. Masayaan bussissa matkatessamme kaivoin laukustani aurinkolasit, joita en ollut kayttanyt sitten edellisen viikonloppureissun, ja hupsista, kotelon avatessani esille pompsahti tukku kahisevaa.
  • En olisi ikina uskonut, kuinka paljon huomiota saamme osaksemme. Miehet vanhoista aijankappanoista, nuoriin latin lovereihin ja 6-vuotiaisiin pikkupoikiin huutelevat, sihisevat, tekevat mojovia pusutusaania, tulevat juttelemaan, flirttailevat ja jotkut suurimmat aaliot uskaltautuvat jopa koskemaan seka hapeilematta ottamaan kuvia kamerakannykoilla. Monet haluavat myos katella ja esim. bussikuski on hyvastellyt minut kadesta pitaen: "Adios Chelita!". Paivittain olen jonkun mi amor, muñeca eli nukke, guapa eli hyvannakoinen, edelleen chela/chelita eli valkuainen, linda eli ihana, bonita/hermosa eli kaunis tai milloin mitakin. Sanoissa ja kehuissa ei saastella. Meita puhutellaan myos gringoina eli jenkkeina. Naurattaa, kun ihmiset huutelevat kaikki englanniksi osaamansa fraasit ja paremman puutteessa numerot yhdesta kolmeen (nain myos valkuaisille espanjalaisille ystavilleni, hih). Tata ujostelematonta mentaliteettia kieltenopiskelussa olen pyrkinyt imemaan itseeni. Perfektionismi on saanut kyytia ja puhun paljon ja rohkeasti, aika pyllylleen, mutta useimmiten viimeistaan toistojen jalkeen tulen suunnilleen ymmarretyksi. Valilla huutelu on ahdistavaa ja toivoisin kovasti voivani sulautua massaan tai piiloutua sangyn alle. Kaikki tama kuitenkin kuuluu vahvasti kulttuuriin ja samalla tavoin, ehka kuitenkin huomattavasti pienemmissa maarin, huudellaan myos paikallisille naisille.
  • Kaikista musiikkikappaleista, joita vaan kuvitella saattaa, on tehty espanjankielinen latinorytminen versio. Aikuinen nainen sai villiksi.
  • Kaduilla tulee vastaan paivakavelylla olevia lehmia, hevosia, koirajengeja, kissoja, kukkoja, kanoja, possuja. Toissa olevat hevoset ovat teiden varsilla parkissa autojen valissa. Ystaviamme ovat myos kaikki miljoonat "pien"eliot: muurahaisarmeija olkkarin lattialla, torakat, hamahakit, kaikki lintua pienemmat lentavat, punkit, lepakot, koppakuoriaiset ja hiiret. Puistatukset heiluttavat minua edelleen muistellessani hetkea Paivikin kahvitilalla. Seisoskelin rauhallisesti nautiskellen ihanaa suklaakeksia mielettomissa sademetsamaisemissa auringon lammittaessa niskaa. Havahduin kauhistukseen. Tunsin jotain kiipeavan pitkin jalkaani ja silmanrapayksessa se oli kiinni mahassani . Huusin, puistatin ja lennatin otuksen ilmaan. Kuvittelin sen olevan skorpioni ja tappavan minut pistollaan, kun se kiivetessaan nipisteli nahkaani ja tuntui kummalta . Voi sita kiljua. Se ei ollut skorpioni, eika se myoskaan pistanyt minua. Se oli 10 cm:n pituinen lihava pelto-/maa-/metsahiiri, joka joko luuli jalkaani palmuksi tai himosi herkullista keksiani. Hyiiiih, puistatus.
  • Politiikka on monille sydamen asia. Monien talojen katoilla liehuu edustetun puolueen lippu ja autoihin liimataan tarroja. Edellisten vaalien aikaan maalatut mainokset nakyvat edelleen joka paikassa: teiden varsilla kivissa ja tolpissa, silloissa ja talojen seinissa.
  • Kaduilla ei ole nimia tai taloilla numeroita. Osoite on ennemminkin ajo-ohje. Esimerkiksi: Managuaan lahtevan tien liikennevalot, 1,5 korttelia etelaan, kaksikerroksinen talo, sininen aita. Valilla barriossa tyoskennellessamme olemme kayttaneet koko paivan tai kaksi kulkien ympariinsa kysellen, josko joku tietaisi, mista loytyy kyseinen "osoitteen" talo, tuntisiko joku etsimaamme henkiloa, montako korttelia tahan kohtaan on ja mihin suuntaan tulisi jatkaa, jotta kulkisi etelaan. Tanne on helppo eksya, kun kaikki kadut myos nayttavat samalta. Koko maassa on vain muutama korkeampi talo ja rakennukset ovat kaikki ihan yhta varikkaita.
  • Niiiiin monilla naisilla on kyna tai useampi sailossa hiuksissa.
  • Kotikaupunkimme Matagalpa sijaitsee vuoristossa, 130 km paakaupungista pohjoiseen, 700 metria merenpinnan ylapuolella. Matagalpa on maan kahvintuotannon keskus. Asukkaita kaupungissa on 130 000. Kaupungin ydinkeskusta rakentuu samansuuntaisten pankki- ja keskuskadun, niiden paissa sijaitsevien kahden puiston ja kahden kirkon valille. Koko Nicaraguassa ei hirmuista maaraa turisteja liiku ja Matagalpassa viela muita kaupunkeja vahemman. Tiedan ulkonaolta lahes kaikki taalla hengailevat valkuaiset. Matagalpaan johtava tie seka kaikki pienemmat lahitiet ovat aarettoman huonossa kunnossa, talla hetkella kuitenkin korjauksen alla. Nica-tyylin mukaisesti toiden loppuun viemiseen voi kuitenkin luottaa vasta nahdessaan valmiit tiet omin silmin. Autoja kylla kay saaliksi, kun joutuvat kuskaamaan isoja lasteja kuopissa rytyyttaen.
  • En ole tienny maailmassa olevan nain paljon erilaisia vihanneksia ja hedelmia. Joka kulmassa on koju, jossa myydaan kaikkea eksoottista etelan hetelmaa. Haluan maistaa kaikkea, mutta tarvitsen oppaan tahan viidakkoon. Supermarketistammekin loytyy banaaneja seitsemaa eri lajia eri kayttotarkoituksiin.
  • Matagalpa on pieni kaupunki, ihmiset uteliaita ja kaikki talot avoimia niin, etta jokainen olohuoneessa kayty keskustelu kuuluu kadulle. Siltikaan en aiemmin ymmartanyt, mita tarkoitti Paivikin kommentti siita, etta ihmiset tietavat sinun pieraisseen ennen, kuin itse tiedat sinua pierettavan. Ehka kolmannella espanjantunnillani lahdimme profesorani kanssa kaupungille opiskelemaan kaytannossa kaupoissa asiointia ja sanastoa. Jonnan tunnit alkavat, kun minun paattyvat, mutta talla kertaa kertaa olimme viela kaupungilla Jonnan saapuessa kolkuttelemaan profesoran ovea. Mutta eipa hatia mitia. Naapurin mummot olivat tilanteen tasalla ja ystavallisesti selvittivat Jonnalle profesoran lahteneen chelitan kanssa kaupungille vihannesostoksille.
  • Siivoaminen tapahtuu ratilla voimakkaasti latkimalla, ei pyyhkimalla.
  • En usko, etta taalla tunnetaan termia turvallisuus. Eniten juttuja tulee mieleen liittyen autoihin ja autoiluun, kuten jo aikaisemmin kertoilinkin. Kukaan ei kayta turvavoita, ajetaan hurjaa, roikutaan kiinni milloin missakin takapuskurissa, autot on rikkinaisia ja monesti taksissa ja bussissa kulkiessaan miettii, josko talla paastaan kotiin tai seuraavalle pysakille asti. Emme kuitenkaan ole joutuneet jattamaan rikkinaista autoa, kuin kerran Managuassa. Taksistamme irtosi takarengas tai jotain. Eniten nauratti, kun huomasin kuskin kaynnistavan autonsa jokaisen pysahdyksen jalkeen ruuvimeisselilla. Myos moottoripyoraily ja pyoraily nayttaa hurjalle. Vauhdissa ei naillakaan kulkupeleilla saastella. Moottoripyoryyn on pari vuotta sitten tullut kyparapakko, mutta suurin osa ihmisista ajaa niin, etta heilla on kypara pujotettuna kasivarteen suojaamaan kyynerpaata. Usein pyoran paalla matkustaa koko perhe: aiti, hombre, kaksi lasta ja vauva, jota aiti roikottaa sylissaan. Erityisesti lasten kanssa touhuilu hammastyttaa - ketaan ei suojella miltaan. Valissa kaduilla kulkiessani tunnen elavani nintendopelissa. Ainut mihin voi luottaa on se, etta sinua ei vaista kukaan. Jalkakaytavat ovat kapeita, niilla kulkee monta ihmista, teilla vaistellaan autoja ja yllattavia elaimia, eteen tulee esteita myos maantasossa: epatasaisuuksia, koirankakkoja, yllarirautapiikkeja. Suurinta pelkoa herattavat erityisesti risteyksiin sijoittuvat noin metrin syvyiset viemariaukot, joissa kaikissa ei ole ritilaa paalla, ritila on keikkuva tai siita puuttuu osa. Pisteita saa jokaisesta vaistetysta esteesta ja bonuksia siita, jos reagoi oikeasti tutun ihmisen moikkaukseen. Extraextraextra bonuksen saa siita, jos kaivaa nopesti rahaa laukustaan, sita kerjaamaan tuleville lapsille. Kaiken taman hulluuden keskella loydan itseni monesti tilanteesta, jossa puistelen paataani ja naurahdan epauskoisesti.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista ja sahkoposteista - tarkeita. Terkkusia ja rakkautta, rakkautta vain.

-Sanni

05 March 2007

Meidan ihana koti, ihana arki ja ihana elama

  • Meidan koti on Las Marías nimisessa barriossa vahan matkan paassa keskustasta. Asumme rautaporttien takana yhdessa Cecap-nimisen ”kurssikeskuksen” taloista. Astuessa sisaan portista vasemmalle jaa vartijamme Antonion koppi, oikealle pieni kasvimaapalsta, hirmuisen iso puu ja niiden takana paarakennus, jossa on keittio, saleja ja toimisto seka edessa avautuu parkkipaikka, jonka takana on yksi taloista ja siita viela vahan oikealle on meidan mokkimme. Pihalla kasvaa paljon vihreaa. Monia sellaisia kasveja triplakertaisessa koossa, joita meilta loytyy kotoa purkeista. Miun ikkunan edessa on mangopuu, jonka hedelmien kypsymista tarkkailen paivittain. Kurssikeskusta ymparoi paksu ja korkea tiiliaita, jonka paalla kiertaa nelja kerrosta piikkilankaa.
  • Matka- ja asumisseurana mulla on kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa, Roosa ja Satu, ja yksi kaltaiseni kuntsari eli kuntoutuksen ohjauksen ja suunnittelun -opiskelija, Jonna. Alkuun meita kutsareita oli kolme, mutta Niina sairastui ja joutui palaamaan Suomeen kahden viikon Nicailun jalkeen. Hetki, jolloin saatoimme Niinan Managuan lentokentalle oli aarettoman haikea. Seurasin katseella niin pitkalle kunnes havisi, kyynel vierahti poskelle ja vilkutin: "Moi, moi Niina. Voi hyvin ja vie terkkuja kotiin.". Tyhjalta tuntui, kun yksi puuttui joukosta. Roosa ja Satukin jattavat meidat taman viikon lopulla saatuaan suoritettua harjoittelunsa paikallisessa sairaalassa ja lahtevat reissailemaan kohti Costa Ricaa ja Panamaa. Paasiaisviikolla, eli neljan viikon paasta, treffaamme San Juan Del Surissa, josta parin paivan loikoilun jalkeen jatkamme Nicaragua-jarvella sijaitsevalle Ometepe-saarelle. Pyorittyamme hetken Nicaraguassa matkaamme yhdessa El Salvadorin kautta Guatemalaan, ehka Belizeen ja ehka Hondurasiin. Kuka naita tietaa. 3 viikon lomailun jalkeen palaamme Jonnan kanssa takaisin Matagalpaan suorittamaan viimeisen patkan tyoharjoittelustamme. Jonna lentaa Suomeen 17.5., mutta mie taidan jaada viela tanne.
  • Meilla on "lemmikkeina" gekkoja. Ne pitaa hassua naksuttavaa aanta ja saalistaa iltaisin kaikkea itseaan pienempaa.
  • Jotta vesi olisi juomakelpoista tulee sita keittaa vahintaan 5 minuuttia. Meidan kodissa putket on ilmeisesti vuorattu kalkilla, koska hanasta tulee vain valkoista vetta, joka keittaessa muuttuu entista valkoisemmaksi ja juodessa kaihertaa kurkkua.
  • Cecapissa pyorii tyontekijoiden (jotka ovat toissa aina) lisaksi paivittain paljon erilaista porukkaa. Joinain oina olemme, tai siis muut paitsi mina ovat, heranneet meteliin, jota yovieraat ovat pitaneet ylla aamuun asti. Valilla arsyttaa, kun porukkaa lappaa edes-takas ja tyynesti sisaan myos meidan ovesta. Miulta oli varastettu Esmeraldalla pesussa ja kuivumassa olleista vaatteista kahdet housut nyt viikonloppuna – nooh, luultavasti taa tyyppi tarvitsi niiita enemman kuin mina.
  • Talossamme on viisi huonetta, olkkari-keittio-oleskeluhuone seka kaksi kylpparia. Naista viidesta huoneesta meilla on kaytossa 3. Yhden huoneen ovi on on ollut lukossa alusta asti, enka tieda, mita sen takaa loytyisi ja toisesta on romahtanut kattolevy. Ekalla viikolla meille sanottiin, etta katto korjataan ja etta voisimme siihen asti majoittua kolmestaan toisen talon yhteen huoneeseen. Sanottiin ei kiitos sille hoskalle, koska homeen haju ja olemassaolon maara oli sanoinkuvaamaton. Roudattiin kamamme kotiin ja asuttiin alkuun niin, etta kahdessa huoneessa oli kaksi ihmista. Niinan lahdettya miulla ja Roosalla on ollut omat huoneet ja Jonna ja Satu ovat asuneet kamppiksina. Ja kattoa ei tietysti viela tahan paivaan mennessa ole korjattu. Termiitit ovat syoneet tukipuut niin silpuksi, etta pelkkia levyja ei saa korjattua, vaan koko katto puretaan ja uusitaan meidan lahdettya. Olen yrittanyt lahjoa ja rukoilla noita pienia silppurikavereita hidastamaan tahtia, jotta katto ei tipahtaisi niskaan.
  • Keittio-olohuonekompleksissamme on pieni olkkarin poyta ja nelja viininpunaista nahkatuolia sen ymparilla, muutama keinutuoli, taso, jolla on telkkari, joka ei toimi (nimim. ei minuuttiakaan telkkarintuijotusta yli kuukauteen), sen paalla pieni ja kovasti rahiseva matkaradio, joka soittaa hyvin silloin, kun seisoo tietyssa kohtaa vieressa tai pitaa antennista kiinni seka kaksi poytaa, joiden paalla on keittolevymme seka pahvilaatikot, joissa sailytamme ruokatarvikkeita. Toisen poydan alla on muovihyllykko, jossa on jarjestyksessa "lukuisat" astiamme seka pahvilaatikko, jossa on muovipusseja, vessa- ja talouspaperia seka astianpesuainetta. Jaakaappi, jossa ei ole hyllyja, loytyy vierreisen talon talouskeittiosta, jonka ovi saattaa aina silloin talloin olla lukossa. Lavuaari ja hana ovat kylpparissa.
  • Sahko- ja vesikatkokset ovat osa arkea.
  • Miun huoneessa on kaksi pulpettia, joiden paalla sailytan kirjoja ja papereita seka kolme kenkalaatikkoa, joissa pysyvat jarjestyksessa kaikki pikkutavarat pensseleista ladymcknaiffiin, joksi Jonna on ristinyt Millalta lahjaksi saamani sikahienon violetin leatherman-monitoimiveitsen. Seinassa on kaksi naulaa, joista toisessa roikkuu roskapussi ja toisessa pyykkipussi. Ikkunoita on kaksi, niissa on kalterit ja ne ovat aina auki. Huoneessa on kaksi kerrossankya, joista toisessa nukun ja toisen ylasankyyn olen virittanyt pyykkinaruja alle ja vaatteeni siisteihin pinoihin paalle. Sankyni on vihrea rautainen kehikko, jota ymparoi oksennukselta haiseva moskiittoverkko. Oon viritellyt verkon kiinni ylasangyn rautoihin hienosti solmituilla narulla ja pyykkipojilla. Leikkasin siihen oviaukon, jonka sulkemiseen kaytan myos pyykkipoikaa. Moskiittoverkon helma on tungettu patjojen valiin niin, etta alareunaan jaa vahan loysaa pussukaksi. Tama pussukka on erityisen tarkea tyynypaadyssa, koska siella sailytan otsalamppua, kirjaa (jota uskomatonta kylla, en ole lukenut viikkoihin) seka silmalasikoteloa. Seinan puoleisen sivun verkkoon muodostuu myos nopesti pussukka, jossa lojuu makuupussini ja lakanani. Sangyssani on paallekkain kaksi patjaa, jotta sangyn raudat, eivat tuntuisi niin satuttavina ja raidoittaisi kylkea. Patjat ei oo samanlaista superlonmatskua or whatever it´s called, kuin Suomessa vaan jotain rahisevampaa ja kovempaa. Niihin muodostuu heti ensimmaisena yona painauma, joka pysyy. Nukun siis kaukalossa. Tyyny on niin kova, etta kylkea pitaa kaantaa tasaisin valiajoin, jotta korva ei puutuisi. Tyynyn vieressa on kannykka, joka soi kello 6.30 ja tyynyn alla on vaihteleva maara korvatuppia. Tai siis nukkumaan mennesani laitan kaksi tulpista korviini. Yolla hairitsevaan meteliin heratessani niita ei loydy mistaan ja aamulla niita loytyy yopuvun sisalta, miun alta, tyynylta ja verkon pussukoista. Miun lisaksi sangyssani asuu myos pienenpienia otokoita. Naita otokoita vilistaa ympari taloamme ja niita on parempi olla ajattelematta. Vaikka useissa kayttamistamme pienen budjetin hostelleista sangyt ovat mukavammat, kuin ylla kuvailemani, on reissusta on aina niin ihana palata kotiin, kun paasee omaan sankyyn nukkumaan. Kaikesta tasta alyttomyydesta tulee arkisen kotoisan rakkaan turvallista.
  • Peseytyminen ei houkuttele, kun suihkusta tulee kylmaa vetta tai ei vetta ollenkaan. Ymarratte siis varmaan, jos rusketukseni kotiin palatessa haviaa Lampisaaressa saunomisen jalkeen.
  • Heratessani aamulla kellon soittoon kaivan tulpat korvistani ja sukellan ulos kaukalostani. Tyonnan jalkani sangyn vieressa odottaviin vaaleanpunaisiin flipflopsandaaleihin. Avaan huoneeni oven ja laitan kiven paikoilleen, pitamaan sita auki. Kerailen poydalta aamulaakitykseni (talla hetkella 3 tablettia aamuin illoin) ja horppaan paalle vetta pullosta. Seuraavaksi tepsuttelen kulman taakse vessaan. Seitsemaan asti aamulla tulee hanoista vetta, joten kahviveden keittamisen, aamupesun ja vessassa kaymisen kanssa tulee toimia ripeasti. Hatatapauksessa pesun voi suorittaa myos seitseman jalkeen saaveihin sailomallamme vedella ja naista saaveista kaadetaan vetta myos ponttoon kakka kakkosen alas vetamiseksi. Tassa vaiheessa heraa Jonna ja mina tepsuttelen viereisen talon keittioon toivottamaan hyvat huomenet tateille seka hakemaan jaakaapista marganiinin, juuston ja kaksi jugurttia. Desinfioin kadet. Kaadan kattilasta kiehuvaa vetta kuppiin ja heitan joukkoon instantkahvijauhetta ja cremoraa, eli kermajauhetta. Repaisen talouspaperirullasta palan, jonka puolitan. Paperin toiselle puolikkaalle kaivan pahvilaatikosta kaksi palasta monijyvapaahtoleipaa, joista voitelen toisen, laitan paalle tietyn merkkisen juustopalan ja sitten toisen leivan. Paperinpuolikas numero kakkoseen otan banaanin. Kasaan leivan, banaanin ja kahvin plus all branin tikkumuropaketin seka vesipulloni poydalle. Istun alas ja desinfioin kadet. Avaan yoplait natural -jugurtin foliokannen ja kaadan sekaan muroja aina valilla kahvikupista ottamallani lusikalla sekoittaen, jotta ei tursuisi yli - haasteellista. Syon jugurttimuromosson ensimmaisena haukaten valissa toisessa kadessani olevaa banaania. Horppaan valiin vetta ja jatkan aamuherkuttelua leivallani. Lopuksi juon kahvin, joka on jo sopivasti jaahtynyt. Seuraavaksi taytan vesipulloni ja laitan sen kassiini mukaan toihin. Joka aamu yritan kovasti muistaa ottaa mukaani myos kasidesipullon. Tassa vaiheessa on jo kiire. Meikkaan vahan ja sutaisen hiukset johonkin asentoon. Lopuksi juoksen ympari kamppaa keraten mukaani avaimet, sanakirjan ja puhelimen. Oon jo myohassa. Huudan heipat ja hyvan paivan toivotukset Jonnalle, paiskaan oven kiinni ja juoksen bussiin tai taksiin. Ainiin, kylla mie myos puen vaatetta paalleni jossain valissa. Jumiutunutko rutiineihin?